Pop on liian tärkeä asia supistettavaksi koskemaan pelkästään musiikkia. Popin kautta voi tarkastella ympäröivää yhteiskuntaa, koska popissa on ennen kaikkea kyse arvoista.
Miksi Beatles on kiinnostavampi kuin Rolling Stones, miksi Blur on parempi kuin Oasis tai miksi ABBA on rautaa, mutta Agnetha Fältskogin soololevy ei? Jos näihin kysymyksiin voisi vastata vain kertomalla miksi jonkun mielestä tietty sointukulku tai sovitus on nautittavampi kuin toinen, olisi pop pelkkä itseään heijasteleva mielipiteiden suo. Onneksi pop on heijastuma meistä, arvoistamme ja tiedoistamme.
Pop tekee meistä kaikista kriitikkoja, koska se pakottaa meidät pohtimaan omaa makuamme joka kerta kun avaamme radion tai painamme skip-nappia iPodeissamme. Ja mikä parasta, poppia voi tutkiskella jokainen, ilman erillistä perehtymistä.
Lokeroimme väistämättä tarvitsemamme tiedon käytännöllisiin paikkoihin muistissamme. Jo siinä prosessissa me muodostamme arvorakenteita. Asian voi rinnastaa vaikkapa levyhyllyyn, jonka alimmille hyllyille olemme sijoittaneet sellaiset levyt, joiden omistamisesta olemme vähiten ylpeitä, vaikka niiden sisältämä musiikki olisi mahtavaa jonkun toisen korvissa.
Kriittisen koneiston kehittäminen auttaa meitä havaitsemaan milloin joku on laskelmoiva, milloin meille valehdellaan ja mistä syystä. Samalla lailla kuin tiedämme, milloin poliitikko haluaa vain tulla valituksi uudelleen, tiedämme milloin artisti on vain rahan perässä.
